"-Miltä nyt sellainen juhla voi tuntua, jonka taustana ei ole kohiseva meri? kysyi eräskin tristanilaistyttö, joka oli kutsuttu illanviettoon keskelle Lontoota.
Hänen seuralaisensa eivät oikein käsittäneet, mitä tyttö tarkoitti. Eräs avasi ikkunan ja sanoi:
-Kun soitto lakkaa, voit kuulla Piccadilly Circuksen hälinän... ei sekään ole hullumpaa, vai mitä?
Mutta nuori saarelaistyttö pudisti päätään. Hän tahtoi päästä kotiin leirille ja kaikkein mieluimmin hän olisi tahtonut päästä kotiin Tristan da Cunhalle."

Ostin jokunen viikko sitten kirjaston poistomyynnistä kirjan puolellatoista eurolla. Kertoo tästä eteläisen Atlantin saaresta varsin vaikuttavasti... siellähän ihmiset -haaksirikkoutuneiden merimiesten ja Saint Helenalta tulleiden hottentottinaisten jälkeläiset- ovat eläneet onnellisen tietämättöminä muun maailman menosta, laiva silloin, toinen tällöin käy saaren vesillä, joka vuosi ei yhtään laivaa.

Tristanin tulivuori purkautui 1961 ja kaikki n.250 asukasta evakuoitiin Englantiin, missä heillä oli tolkuttomia sopeutumisvaikeuksia. Heidät asutettiin sodanaikaiselle RAF:n leirialueelle, "paljon parempiin taloihin kuin ne, mihin he olivat tottuneet. Heidän juurensa oli kiskaistu irti ja heidät oli istutettu yhteisöön, joka tosin suhtautui heihin myötämielisesti, mutta..."

"60-vuotias päällikkö, Willie Repetto, puki sanoiksi maanmiestensä ajatukset:
Sille sivistykselle, jonka olemme oppineet tuntemaan tultuamme Englantiin, näyttää olevan tunnusomaista ahneus ja vauhti, jota emme ensinkään pysty seuraamaan, kova kiire, niinkuin maailma olisi huomenna tuhon oma. Älkää luulko, ettemme olisi kiitollisia kaikesta, mitä olette tehneet hyväksemme. Tuntuu vain, ettemme pysty hengittämään vapaasti. Englannissa kaikki ihmiset näyttävät olevan hermostuneita varhaisesta nuoruudesta kuolemaan asti, ja meistä tristanilaisista tämä turha kiire tuntuu niin tarkoituksettomalta. Ihmisillä ei ole aikaa uneksimiseen eikä mietiskelyyn, ei aikaa levähtää eikä kokea elämän ihmeitä: merta, vuoria, säätä.
Eiköhän ole niin, että teillä on vain yksi jumala ja sen nimi on raha. Te ponnistelette saadaksenne kaikkea sitä, mitä naapureillanne on... ja vielä vähän enemmän, ja ellette voi elää heidän tasonsa mukaan, teistä tuntuu että olette onnettomia.
Teidän naistenne on maalattava kasvonsa ja näytettävä vartaloaan mahdollisimman paljon pysyäkseen tasavertaisina muiden kanssa, niin ettei heitä haukuttaisi vanhan näköisiksi. Teillä nainen kuolee kahdesti: silloin kun hän ei enää herätä miehen haluja, ja todellisen kuoleman. Meillä hänen vaikutusvaltansa vain kasvaa vuosien mukana.
Nuoruus ja vanhuus kulkevat meillä rinnan, ovat riippuvaisia toisistaan. Teillä palvotaan nuoruutta ja koetetaan salata vanhuus."

Tristanilaiset haluavat kotiin, vuoden kuluttua lähtee kuusi miestä saarelle valmistelemaan paluuta. Toimittaja ja valokuvaaja pääsevät mukaan.

"Tristanilla ei ole koskaan ollut nuoriso-ongelmia... Nuorella miehellä on aina riittävästi puuhaa.Hän ei koskaan ollut tarpeeton, ei koskaan tuntenut itseänsä ulkopuoliseksi.
Siellä he olivat yhtä, nuoret ja vanhat, siellä he olivat vahvoja. Kukaan ei ollut rikas, kukaan ei ollut köyhä, kaikki he olivat liittyneet toisiinsa tarpeellisessa yhteistyössä, alituisessa taistelussa luontoa vastaan..."

Kirjoittaja, toimittaja Arne Falk-Rönne osoittaa tietämättömyytensä. Vain seikkailijat taistelevat luontoa vastaan. Tristanilaiset toimivat luonnon sanelemien ehtojen mukaan, he ovat selviytyjiä saarellaan.
Mutta toimittajakin oppii! Eräänä yönä hän seisoo rannassa tuijottaen merta...
"Lars on tullut luokseni. Hän vetää minut pois rannalta johdattaen minut kuin unissakävelijän takaisin taloon.
-Sinä kärsit merisairaudesta. Se ei ole aivan vaaratonta, sillä se voi saada ihmiset heittäytymään aaltoihin. Sairaat eivät tiedä mitä tekevät.
-Tyhmyyksiä! Olen täysin tajuissani!
-Se juuri on vaarallista. Ihmiset luulevat olevansa täysin tajuissaan. Sen sairauden ovat useimmat saaren asukkaat kokeneet. Oli vain hyvä, että sait sen näin ajoissa. Sanotaan sen muuttavan ihmistä vähän. Se antaa hänen nähdä pienen kappaleen ikuisuutta ja se riittää, niin että aikaan palattuaan ihminen ei enää ole aivan sama."
Lopulta, odotellaan laivaa, joka veisi toimittajan ja kuvaajan pois saarelta. Kuvaaja sanoo:
"-Kirottu laiva... eikö se vielä voisi pysytellä poissa?
Tuvassa tulee hiljaista. Thomas täyttää piippunsa sanoen:
-Vasta nyt olette oppineet oikein tuntemaan Tristanin elämää..."

Syksyllä 1963 tristanilaiset muuttivat takaisin saarelleen. Englantiin heistä päätti jäädä vain 18.


"Tristanilla ei kukaan, jolla on vastaanottavainen mieli, voi ikävystyä."
Kirja teki minuun suuren vaikutuksen, luin sitä lähes kyynelsilmin.
Missä on minun Tristan da Cunhani...?

Lisääjä (Lumi) Tiistai, 23.Maaliskuu, 2004 - klo 18.32:

Jos tässäkin maassa pärjäisi ihan oikeasti ilman rahaa (lue työtä) ja vakituista osoitetta... eiköhän se Tristan löytyisi pohjoisen perukoilta