Vaellusturinat II Foorumin päävalikko -> Blogit -> tarpeettoman ihmisen blogi

Käyttäjät selaamassa tätä blogia: Ei kukaan

Jatkoa yksinvaeltamisen ajatuksiin


10.03.2015 15:48


Saavuin tunturinkupeeseen rakennettuun turistirysään iltapäivällä lauantaina 28.2. Majoittauduin huoneistohotellin kaksiooni, purin tavarat paikoilleen ja lähdin hiihtämään.
Sää oli juuri ja juuri plussan puolella, sateli räntää ja luisto oli hyvä mutta pito hieman lipsuva, hiihtelin kuitenkin 7 km:n lenkin. Olipas se sitten mukava laittaa sauna lämpenemään ja sitä odotellessa valmistaa hieman kevyttä iltapalaa.

Myös sunnuntai kului hiihdellessä ja luonnollisesti ympäristöä katsellessa. Paikka suorastaan kuhisi turistia, lomalaista, suurinosa taisi olla lapsiperheitä, seassa jokunen pariskuntakin vaan jotenkin tuntui, että taidan olla ainoa yksinäinen. Juttelin hiihdon tauoilla muiden hiihtäjien kanssa ja vaikka joku hiihtelikin yksin, kuulosti kaveri joko olevan omalla lenkillään, lasten kanssa tai muuten vain odottamassa asentopaikalla.
Sunnuntain saldo oli 18 km, se jäi vajaaksi kun hiihtelin harhaan enkä löytänytkään hakemaani paikkaa, eksyin ladulla Embarassed

Maanantai ja tiistai kului sitten "huume"hommissa, olin alppinisti, siis laskettelin. On se vaan mahtava tunne hikisen, pitkän ja rankan päivän päätteeksi mennä saunaan ja sitten syömään. Illalla ei sitten unta tarvinnut houkutella. Ja muuten After Ski jäi väliin.

Olen tässä jo pidemmän aikaa kärsinyt yksinäisyydestä, siis kavereita on, eli en sillälailla ole yksinäinen mutta sanotaanko sitten "paripuoli", sinkku. Kaikkien näiden epäonnistumisten jälkeen on kuitenkin, silti, yhä kaipaus toisesta ihmisestä rinnalleen.
Kuinka olisikaan mukava jakaa kokemuksia "hänen" kanssaan, tehdä yhteisiä retkiä, matkoja, kun tuossa vierellä olisi joku, "hän". Joku, joka iltaisin käpertyisi viereen, joku, jolle voisi kertoa päivän tapahtumia, joku, jonka kanssa voisi suunnitella tulevaa. Ylipäätänsä, joku johon turvautua.

Kuinka ollakaan, tällä reisulla havahduin iki-ihanaan kinasteluun ja riitelyyn puolisoiden kesken. Milloin asiana oli lastenhoitovuorot, ruokailu, lähtemiset ja tulemiset, kuka saa lasketella ja milloin ja kuinka kauan. Motkotukset miehen oluen juonnista kesken laskettelun jne.
Olin itseasiassa aika onnellinen kun sain tehdä juuri niin kuin itse halusin !! Sain vapaasti tulla ja mennä, hiihtää ja lasketella silloin kun halusin. Eipä tarvinnut kuunnella kiukuttelevaa pikkurouvaa, jonka sukset eivät luistaneet toivotulla tavalla. Edessä hiihtävä puoliso sai kuulla kunniansa.
Myöhemmin toinen pariskunta kinasteli asiasta "syödäänkö vai saunotaanko ensin". Lopputulema jäi minulle arvoitukseksi, sillä naisen ilme oli sen verran haastava kun hän minua vilkaisi, että oli parempi poistua näyttämön takaosaan.

Saavuttuani keskiviikon hiihtoreissulta, kävin Karhunjuomalammella, takaisin huoneistooni istuin hetkeksi miettimään äsken kokemaani. Vasta kun kylmä ravisteli hikistä miestä, havahduin noista ajatuksista, nousin lämmittääkseni saunan ja riisuin hikiset hiihtovaatteet kuivumaan. Märkä hiihtokeli, huono luisto ja pito, (lue: huono voitelija) veivät kyllä miehestä mehut. Siitä huolimatta, ihan nukahtamiseen saakka, mietin nyt ihan toiselta kantilta omaa tilannettani.

Aiemmissa liitoissa olen joutunut/saanut käydä läpi juuri noita keskusteluja, jotka eivät aina olleet niin lastenkorville sopivia sanamuodoiltaan. Kävipä niin, että useimmiten omatkin korvat alkoivat punottaa, jos sanoista niin teoista sitten.
Usean vuoden, läpi vuosikymmenen, jouduin olemaan riidoissa mukana. Olen huonoa juttuseuraa, olen huono keskustelemaan, joten olen myös huono riitelemään ja näin ollen olen aina alakynnessä, eli turpaan tulee. En osaa riidellä koska lapsena ei ole ollut ketään kenen kanssa riidellä.
Loppujen lopuksi kävi aina niin, että minä nielin kiukkuni, ja aika usein sitten huuhtelin sen Kossulla alas. No nyt kun ei tarvi riidellä ei sitä Kossuakaan mene.

Torstai oli taas laskettelupäivä. Ja laskettelupäivistä ehdottomasti paras. Lumi oli hieman kovempaa kuin aiemmin ja niinpä luistokin oli parempi. Ylhäällä huipulla paistoi hetkittäin aurinko ja jotenkin tuntui, että väkeäkin oli hieman vähemmän. En malttanut pitää kovinkaan pitkää taukoa päivällä, vain sen verran, että pikaisesti kävin huoneistossa paistamassa ranskalaiset ja kanaa, sitten takaisin rinteeseen. Päivä oli pitkä, mukava ja nautinnollinen.

Mutta ottaisinko taas Kossua jos riitelisin?
Tuskin, en varmaankaan. Enhän aiemminkaan juonut heti ensimmäisen riidan jälkeen vaan vasta sitten paljon myöhemmin, silloin kun riitely oli jokapäiväistä ja silloin kun sain turpaan. Jos nyt olisi parisuhde ja tulisi riita, ei se narauttaisi korkkia, ehkäpä yrittäisin myöhemmin illalla sitä paljon puhuttua sovintose**iä. Sekin muuten on minulla vielä kokematta kun minun se**i ei enää kelvannut Confused

Perjantain kävin vielä, todella huonossa säässä, hiihtämässä noin 10 km:n lenkin ja myöhemmin illalla vielä kävelyllä. Loppu sujuikin sitten tavaroita pakatessa, pyykkiä pestessä ja valmistautuessa lauantaiseen kotimatkaan. Ravintolassa en muuten käynyt kertaakaan enkä yhtään olutta tai drinksua ostanut, ihan omin, vähin eväin pärjäsin.

Yksin vai kaksin ? Rolling Eyes
Siinäpä hyvä kysymys, joka tällä reissulla sai ihan uusia ulottuvuuksia ja herätti runsaasti mietteitä lyhyttä, jäljellä olevaa tulevaisuuttani ajatellen.
Kumpaakaan en voi poissulkea mutta sen tiedän, että suinpäin en ryntäile enkä kiirehdi, eikä oikeastaan taida olla edes haku päällä. Hän tulee joskus vastaan jos on tullakseen, muuten mennään ihan näin. Ja se peruskysymys lienee kuuluu: Huoliiko minua enää kukaan ?

Tuo hiihtokohteeni, Karhunjuomalampi, lienee paljasti jo kaikille, missä olin. Pyhätunturillapa hyvinkin Wink

Lähettänyt: tarpeeton ihminen    0 Kommentteja    (Lähetä komentti)

Trackbackit (0) Pysyvä linkki

Yksinvaeltamisen ajatuksia


20.02.2015 10:01

[  Mieliala: Confused ]
Luin iltapäivälehdestä, kuinka eräs pari oli löytänyt toisensa ihan sattumalta ja vieläpä saman, hiukan erikoisen harrastuksen parista. Molemmat nimittäin harrastivat James Bond 007-elokuvien kuvauspaikkojen bongausta.
Harrastuksena aika erikoinen ja ehkäpä ei ihan tyhjätaskujenkaan hommaa mutta todella hienoa, että pari tapasi toisensa noin, ja ilmeisesti pari myös sai toisensa. Jutun tekohetkellä pari oli New Yorkissa, eräässä ravintolassa, jossa oli jotain Bond-leffaa aikanaan kuvattu.

Samalla tunnen kyllä kateutta, piston sisälläni ja sitä miettiessäni olisi taas aika helppo vaipua synkkyyteen. Kuinkahan moni muu löytää tai on jo löytänyt ihmisen vierelleen, jonka kanssa voi jakaa harrastuksensa, viettää yhdessä sitä loistoaikaa. Liekö sellaiset parit, jotka saavat harrastaa yhdessä, tajuavatkaan, kuinka onnekkaita he ovat. Osaavatko he samaistua ihmiseen, jolle sitä mahdollisuutta ei ole suotu. Onni yksillä, kesä kaikilla niinkuin sanonta kuuluu.

Lähettänyt: tarpeeton ihminen    0 Kommentteja    (Lähetä komentti)

Trackbackit (0) Pysyvä linkki

Tuskaisia unia


16.09.2011 13:55

[  Mieliala: Very Sad ]
Oletko koskaan saanut ”turpaan”? Siis sillälailla että käsi, nyrkki mäjähtää vasten poskeasi. Oletko saanut tuntea sen tunteen kun toisen ihmisen käsi iskeytyy poskeasi vasten, heittäen silmälasit minne sattuu. Joko iskun voimasta tai sitten hämmennyksestä johtuen otat pari hapuilevaa askelta oikealle takaviistoon. Kuitenkin yläkroppa liikkuu taaksepäin nopeammin kuin jalat ja kaiken tämän seurauksena pyllähdät, kaadut selällesi. Nojaudut käsiäsi vasten yhä täysin hämmennyksissä yrittäen selvittää päätäsi. Käsi hapuilee laseja, jostain kumman syystä silmälaseja käyttävien aivot rekisteröivät suunnan, mihin lasit ovat lentäneet.
Suussa tuntuu ensin raudan maku, vasta sen jälkeen tunnet nenästäsi valuvan veren. Varmistaaksesi asian, pyyhkäiset kädellä nenääsi, käteen jää punainen vana. Nenä tuntuu muutenkin tunnottomalta. Asettelet silmälaseja nenällesi. Eihän siitä mitään tule, lasit ovat vääntyneet. Oiot sankoja ja saat kakkulat asettumaan turpoavalle nenällesi. Vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen luot katseesi ylöspäin, ihmiseen, joka juuri löi sinua.
Hän seisoo edessäsi uhmakkaana, voimakkaana täynnä itsevarmuutta kasvoillaan voittajan ilme, ivallinen hymy. Huomaat, kuinka kädet ovat yhä puristuneena nyrkkiin, kuin viritetyt aseet, valmiina iskemään uudelleen.
Nouset varoen, nenääsi pidellen ensin polvilleen, sitten seisomaan. Otat nenäliinan painaen lujasti valuvaa nenääsi, kurkkuun valuu yhä lämmintä verta. Miten tätä verta riittää joka paikkaan, housuille, paidalle, matolle ?
Olet sekaisin, lähinnä hämmennyksestä. Sinua on juuri lyöty, fyysistä koskemattomuuttasi on loukattu pahimmalla mahdollisella tavalla. Pään sisällä ei kulje yhtään järkevää ajatusta, kaikki on yhtä sekamelskaa. Miksi? Miksi kävi näin? Mitä minä tein väärin, että minua lyötiin? Huomaatko, että syytät vain itseäsi.

Fyysinen kipu, kärsimys on pieni vaiva nyt kun katsot ihmistä, joka sinua löi.
Tuo ihminen, on juuri se sama henkilö, johon rakastuit. Ihminen, jonka vuoksi olit valmis tekemään kaikkesi ja jolle annoit kaikkesi. Ihminen, jonka kanssa perustit perheen. Ihminen, jonka kanssa teit lapsia ja olit niitä myös synnyttämässä. Ihminen, jonka kanssa olit valmis ja halukas elämään koko loppuelämäsi.
Nyt, tuo ihminen loukkasi sinua syvästi, hän pyyhki kaiken tuon kauniin pois ja jätti jäljelle vain syyllisyyden tunteen ja arvet. Tuolla yhdellä iskulla hän tuhosi kaiken sen, mitä yhdessä rakennettiin vuosikausien ajan. Sillä hetkellä, kun nyrkki mäjähti kasvoihisi tuhottiin luottamus ja usko toiseen ihmiseen.
Ruumiilliset arvet paranevat, henkiset eivät koskaan. Henkiset arvet revitään auki vielä vuosienkin jälkeen, tuskaisina ne tulevat uniin.
Hän, joka minua löi, on vaimoni.

Lähettänyt: tarpeeton ihminen    0 Kommentteja    (Lähetä komentti)

Trackbackit (0) Pysyvä linkki

Ehkä elämä joskus selviää


15.03.2011 19:23

[  Mieliala: Happy ] [ Working Tällä hetkellä: Working  ]
Eräästä toisesta tarinasta löysin alun, aiheen jota tässä mukailen omaan elämääni. Tarinani on pääosin ihan totta, tapahtunutta.
Samalla muistelen mennyttä, elän mennyttä, katselen nykyisyyttä, löydänkö tulevaisuutta.

Olin tehnyt pitkän nousun, nousun korkean vaaran laelle, vedenjakajalle. Tämä paikka oli paitsi leirini mutta myös minun vedenjakajani, elämäni vedenjakaja ja nyt oli kuin tilinpäätöksen aika. Tervaskantoon tein tulet, purin kantamukseni, pystytin vaatimattoman leirini. Ajatukseni askartelivat aivan muualla ja kuin automaatti, huomaamatta keittelin kahvit ja laitoin ruoan.
Nousu oli ollut raskas, repivä, raastava ja johtanut niin useasti harhaan. Nyt elämäni oli taitekohdassa. Tämän rauhallisuuden ja yksinäisyyden piti parantaman kaikki ne haavat ja arvet, jotka katkeruus ja syyllisyys olivat saaneet aikaan. Minun tuli kyetä ne jäsentelemään, erottelemaan ja oikeamielisyyden vaa´alla punnitsemaan. Tunteille ei saanut antaa valtaa, tunteiden oli nyt kuoltava, oli ikäänkuin tilinpäätöksenomaisesti sarakkeittain vastaavaa ja vastattavaa. Enää ei ollut odotuksia, ei toiveita ja pettymykset, katkeruudet suljin mielessäni yksi kerrallaan yhteen pakettiin, joka solmittiin kiinni tiukoin solmuin. Pakettia ei enää avattaisi, koskaan, sillä niistä olin maksanut enemmän kuin oli vaaditut lunnaat. En tuntenut kaipausta enkä vihaa kun vastaava kohtasi vastattavaa ja tilit tehtiin tasan. Vaan ei minulle mitään jäänytkään; ei mitään, millä uuden alottaisin, millä mitään rakentaisin saatikka että olisin tiennyt, mihin rakentaisin, ei minulla ollut mitään suuntaakaan, olin kuin eksyksissä. Katkeruudenkin olin niellyt kera kyyneleiden, niitäkään ei minulla enää ollut, eikä ollut oikeuttakaan. Laskin, mitä minulla oli ollut vain tajutakseni, kuinka paljon olin menettänyt. Se teki niin paljon, että sen taakan alta en voinut yltää korkealle ylös tarttumaan kiinni siihen ainoaan kykenevään auttajaani, toiset olisin vain vetänyt mukanani alas, syvyyteen.
Kohensin nuotiota, hämmensin tuhkaa, tuijotin hiipuvia liekkejä, tuntui kuin oma elämänikin olisi jättänyt jälkeensä vain tuhkaa, oliko näin, kuka ties?

Alhaalla vaaran kupeessa kulki hevonen kärryt perässään, mies kärrynpukilla istuen suitsia pidellen. Hevonen muistutti kovin meidän Jöröä, suomenhevosta, joka palveli meitä joskus 70-luvulla. Useasti sillä käytiin jopa kirkossa. Ajatukseni laskeutuivat tuohon menneeseen aikaan, ja jouluun. Joulu on anteeksiannon ja kiitoksen aikaa mutta miksei näin syksylläkin voisi kiittää. Anteeksi olin jo antanut, itselleni vihdoinkin, muille jo kauan aikaa sitten. Ei kukaan ollut minulle enää anteeksipyyntöä velkaa.
Mutta kiitos, tuo pieni, vaatimaton sana niin suurella merkityksellä. Yhtäkkiä ymmärsin, mistä kiittää. Kiitos, että saan istua täällä vaaranlaella nuotion ääressä, kiitos terveydestä, työstä, kiitos anteeksiannosta, nöyryydestä.
Ensin se tuli hiljaa, vaimeasti huulien välistä, sitten jo normaalilla äänellä kunnes lopulta, se tuli huutaen kimpoillen vaaran rinteissä edestakaisin:
- KIITOS !!

Mies hevosineen oli häipynyt näkyvistäni, vai oliko heitä sitten ollutkaan?
Nuotiosta lennähti kipinä, yksinäinen kirkas kipinä singahti korkealle häipyen vedenjakajan tuolle puolen, sinne minne olin menossa. Uskaltaisinko toivoa, uskaltaisinko odottaa, olisiko tuo ollut se valon pilkahdus vedenjakajani tuolla puolen vai kävikö se vain taas kadotakseen...

Lähettänyt: tarpeeton ihminen    0 Kommentteja    (Lähetä komentti)

Trackbackit (0) Pysyvä linkki

Vierihoidossa


25.01.2011 15:46

[  Mieliala: Neutral ]
Aikaa on taas vierähtänyt sitten viime kerrasta mutta toisaalta ei mitään niin vakavaa tässä ole sattunutkaan. Mahdollisuuksien mukaan olen pieniä retkiä lähimetsissä tehnyt mutta pääosin olen pyrkinyt pitämään välit kunnossa lapsiin. Huomaan vain, kuinka usein exä vaikuttaa varsinkin nuorimman mielipiteisiin, eikä aina minua mairittelevasti. Tosin raha kyllä kelpaa.
Hiihtokelit täällä Oulun seudulla eivät ole parhaat mahdolliset. Lumi on pehmeää ja varsinkin metsässä sukset upottavat ihan pohjaa myöten, lähes kolmimetrisillä Karhun Erä –suksillakin. Siitä huolimatta pari pikkureissua on tehty.
Jouduin nyt siis vierihoitoon. Asetin itseni siihen.
Koskapa en pääse metsään, luen retki- ja eräkirjallisuutta, suorastaan ahmin.
Iltaisin kömmin peiton alle viimeistään klo 22.30 ja otan mukaani kirjan. Viimeksi lopetin teoksen ”Pöytään isketty puukko”. Nyt on menossa Erkki Timosen ”Sarvet sylissä”, eräkirjallisuutta. Viikonloppuna kirjan tilalta sylissäni oli mikro ja sen ruudulla oli uusin ”Outa”. Minulle mitä parhainta vierihoitoa.

Ja mitä tuohon ihanaan, kirottuun viinaan tulee niin toistaiseksi homma on hallussa (kop,kop, kop, koputin päätä kolme kertaa). Saunakaljat kestää ottaa eikä mielihalu siitä kasva yli pidätyskynnyksen. Ei vaikka joskus on v***tuskin päällä. Täytyy myöntää, että en ole kovin kyllä itseäni koetellutkaan, en ole uskaltanut. Olutta haen vain sen, minkä saunailtana juon, eli kaksi pientä tölkkiä. Väkeviä enkä viinejä ole ostanut pitkään aikaan, parempi niin.

Kävin apteekissa ostamassa lääkärin määräämiä lääkkeitä poskiontelotulehduksen ehkäisyyn. Samalla ostin, pitkästä aikaa, vitamiinitabletteja ja mieleeni tulvahti eräs muisto, joka sai aikaan kylmät väreet:
Yhdessäelon aikoihin katselin keittiön apupöydällä olevia vitamiinipurkkeja, niitä oli useita, ehkä kahdeksan. Osa oli lapsille ja osa oli vaimolle ja lapsille yhteisiä, minulle ei ollut yhtään kun vaimon mukaan en niitä tarvinnut. Se olisi ollut vaimon mielestä vain rahan hukkaa jos minä olisin vitamiineja popsinut.
Pyyhin kyseistä pöytää puhtaaksi leivänmuruista ja samalla pyyhin kyseisiä purkkeja niin että pillerit purkeissa rapisivat. Illalla vaimo kantoi kaikki nuo purkit keittiön pöydälle ja kysyi minulta: ”Mitä sinä näistä syöt?”. ”En mitään”, vastasin.
”Syöthän sinä, kuulin kun kävit purkeilla. Älä viitsi valehdella, tunnusta pois”.
Kerroin hänelle, mitä olin tehnyt ja edelleen vastasin, että en syö niitä. Vaikka hän kuinka tivasi, en myöntynyt koska en ollut ottanut ensimmäistäkään riivatun pilleriä. Lopulta vaimo sai raivarin, huusi, väitti minua lasten edessä kieroksi valehtelijaksi, epäluotettavaksi paskaksi.
Hän avasi jokaikisen purkin ja laski pillerit. Hän laski, kuinka moneksi päiväksi kirotut pillerit riittäisivät heidän käytössä, jotta pääsisi selville, syönkö minä niitä. Mahtoi hänen pettymyksensä olla suuri, kun aikanaan kävi ilmi, että en todellakaan popsinut hänen helokkikapseleitaan tai maksaruohonjuurta.

Vielä tuosta aiemmin mainitsemastani v***tuksesta.
Sain veronpalautuksia noin 400€. Juu, olen elatusmaksujen takia Kelalle velkavankeudessa ja hämmästelin kovin, kun veronpalautukset tulivatkin tililleni eivätkä automaattisesti menneet Kelalle, kuten olivat alkuvuodesta ilmoittaneet. Luonnollisesti 400€ ekstraa kelpasi minulle, meni moneen tarpeeseen tuo raha. Olin jo autuaasti unohtanut koko jutun kun Kelalta saapui karhukirje:
”Siirrä äkkiä heidän tililleen veronpalautus 400€ tai se menee ulosottoon”.
Lähetin heille ystävällisen kirjeen:
”Arvoisa vastaanottaja, mainitsemanne rahat on jo syöty vaan ei juotu. Riitti niistä lapsillekin ihan hyvin. Mitään siirrettävää teidän tilillenne minulla ei enää ole”.
Nyt odotan Kelan vastausta, joka ei koskaan tiedä hyvää, ainakaan minun kohdallani. Luultavasti velkani vain kasvaa, yhä...

Lähettänyt: tarpeeton ihminen    0 Kommentteja    (Lähetä komentti)

Trackbackit (0) Pysyvä linkki

Niskasta kiinni...


27.09.2010 10:46

[  Mieliala: Happy ]
En taidakaan olla ihan toivoton tapaus.
Viikonloppuna meni vain saunaoluet eikä ollut edes kovin suuria vaikeuksia pidättäytyä, siis alkoholista Laughing
Tiukka asenne ja muuta puuhaa niin hyvin meni. Kyllä tänä aamuna onnittelin iseäni ihan kädestä pitäen kun aamulla katsoin peiliin.
Lauantain pistäydyin Perunamarkkinoilla katselin ja kuuntelin mm. Paavo Väyrystä ja Johanna Pakosta,
omasta tahdosta, en pakosta Smile
Oli upea herätä sunnuntaiaamuna vailla kivistystä tai morkkista. Parin asteen pakkanen sai kamerankin rapsahtelemaan kun kuvasin ensimmäisiä luonnon jääveistoksia.
Lauantaina kävin myös parturissa. Rouvasihminen siisti harvenevan hiuksistoni pitäen erityisesti huolen, että niskavillat oli ajeltu ja muutenkin niskan rajaus oli kohdallaan, hän totesi ääneen: "Se on niskasta kiinni..."
"Niinpä", totesin hiljaa.

Lähettänyt: tarpeeton ihminen    1 Kommentteja    (Lähetä komentti)

Trackbackit (0) Pysyvä linkki

Aina vain kysymyksiä, miksen koskaan saa vastauksia...


23.09.2010 13:02

[  Mieliala: Confused ]
Mikä pistää minut tarttumaan pulloon?
Miksi pyydän vastauksia Pullonhengeltä?

Perjantaina kirjoitin jutun tähän blogiini, ja lauantaina sen seurauksena iski masennus, niin syvä ja voimakas, että oli piti käydä Pitkäripaisen kautta hakemassa Kossu-pullo, 0,5 litraa, 32%. Lauantaina sitten tuhosin, ihan itse juomalla, tuon pullon.

Pitkin viikkoa olen kysellyt itseltäni, miksi ostin Pullon kun masensi?
Miksi masennus yhdistyy minussa Pulloon?
Onko masennus vain tekosyy Pulloon? Mutta kun en edes tykkää juoda, sitä vaan on ikäänkuin pakko kaataa viinaa kurkkuun!! Pakko kaataa koska tietää, että kohta aistit turtuu, ajatus sumenee ja ikävät asiat häipyvät taka-alalle, olo rauhoittuu.
Eikö yhtään raksuta, jo tällä kokemuksella, että Pullonhenki ei voi auttaa masennukseen?
Toki kokemuksesta tiedän senkin, että kun Pullonhenki puhuttelee niin velatkin tuntuu hetken päästä saatavilta ja koko maailma suorastaan rakastaa minua.
Mutta entä hurmoksen jälkeen?
Ne velat on yhä velkoja, ja usko pois, rakastavia ihmisiä on taas vähemmän.

Ikävien ja voimakkaiden muistojen käsittely on rankkaa, sen varmaan jokainen meistä tietää. Silti, jokainen joutuu niitä käsittelemään, ja aikaa myöten muistojen tuska hellittää, kipu ei enää olekaan niin voimakas, niin tuskallinen. Muistoa pystyy jo käsittelemään, hienosti sanottuna analysoimaan ilman raastavaa tuskaa. On muistoja, joita jopa minä pystyn nyt käsittelemään ilman tuota rintaa repivää kipua, ilman tunnetta, että pakahtuu, ei saa enää ilmaa, henki loppuu. Kaikki muistot hellittävät ajan kanssa mutta entä siihen asti. En edelleenkään tykkää juoda viinaa.
Onni tässä tilanteessa on se, että tyttö asuu luonani, hänen nähden en juo, ja edellisestä kerrastakin on jo kuukausia mutta siitä huolimatta, kuukausia on vielä edessäkin...

Mutta perimmäiseen kysymykseen: Miksi masennuksen hetkellä pyydän apua Pullonhengeltä?
Ymmärtävät kaverit ovat vähissä, avioeron aikoihin valitsivat puolensa, eivätkä siis ”rakastaneetkaan” minua.
Sisaruksia ei ole, joille puhua, no vanhemmillehan ei voi/kannata puhua, huolestuneita ovat jo muutenkin, saavat pian sydärin murheitteni takia.
Pyrin tällä vähäisellä järjelläni käsittelemään raastavia muistojani, kärsimyksiäni, nöyryytyksiäni pistämällä niitä paperille, kirjoittamalla. Kun ei ole kenelle puhua, niin kirjoitan ja sitten kirjoittamisen jälkeen iskee masennus ja pitää pyytää apua Pullonhengeltä. Kierre on valmis, ei muuta kuin kierrekorkki auki. Enkä vieläkään tykkää juoda viinaa.
No mitä muut ihmiset tekevät kun masentaa?
Syö? Nukkuu? Lenkkeileekö joku? Harrastaa seksiä satunnaisten ohikulkijoiden kanssa?
Hei ihmiset, mitä te teette kun masennus valtaa mielen ?!?!?
Mitä te teette kun tuska repii rintaa niin että keuhkot halkeaa, palkeet repeää ?!?!?

Lähettänyt: tarpeeton ihminen    2 Kommentteja    (Lähetä komentti)

Trackbackit (0) Pysyvä linkki

Eräs juttu...


17.09.2010 10:45

[  Mieliala: Neutral ]
Tämä on tarina loppukesältä 2009 eräästä hieman yksinkertaisesta miehestä. Ylemmästä korkeakoulututkinnosta huolimatta (tai ehkä sen johdosta) mies voitanee luokitella kuitenkin yksinkertaiseksi puutteellisten parisuhdetaitojen vuoksi. Sisarusten puutteen vuoksi hän ei kykene riitelemään vaan ennemminkin ilmaisee itsensä kiukuttelemalla, murjottamalla ja rikkomalla esineitä, on hän lyönyt oman kätensä ja päänsäkin haavoille kiukutellessaan, selkeää myöhäispuberteettia. Hän on hyväuskoinen ja luottavainen, luonteenpiirteet, jotka on helppo havaita ja joiden vuoksi häntä on helppo ”vedättää”, huijata. Kuitenkin hän on rauhallinen, hyväntahtoinen ja lapsirakas. Aina välillä elämä potkii rajusti päähän, lähinnä ex-puolison toimesta, hän vaipuu synkkyyteen hautoen mielessään niitä kaikkein synkimpiä oman elämänsä lopetuksen vaihtoehtoja. Toistaiseksi se viimeinen vaihtoehto on vielä jäänyt käyttämättä, eikä vähiten niiden muutaman ihmisen vuoksi, jotka vielä jaksavat miestä kannustaa, jotka vielä muistuttavat, että jo lasten vuoksi kannattaa elää ja ”vielä se aurinko sinne sinunkin risukasasi pohjalle paistaa”.

Tositarina menee näin:
Mies kävelee kiireisin, melkeinpä hosuvin mutta kuitenkin määrätietoisin askelin pitkin Kirkkokatua eli Rotuaaria suuntana Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmaus, ja siellä odottava pankkiautomaatti. Jo kaukaa hän katselee keltaisen merkin alle, näkyykö siellä ketään, onko siellä kenties jonoa. On kuitenkin kuukauden puoliväli, tilipäivä ja tämäkin päivä kääntynyt jo iltapäivän puolelle ja vielä kun kyseessä on kaupungin keskusta, olisi voinut odottaa, että automaatilla olisi jonoa. Lähestyessään automaattia, Ottoa, hän huomaa, että vain yksi on jonossa ennen häntä, mies asettuu kiltisti odottamaan vuoroaan.
Hermostuneesti mies pitelee kättään povellaan, lompakon päällä, kuin peläten sen yhtäkkiä häipyvän savuna ilmaan. Jalat eivät pysy paikoillaan, vaihtavat levottomasti asentoa kokoajan ja jostain sivullisesta olisi voinut vaikuttaa, että hän pikemminkin jonottaisi vessaan kuin pankkiautomaatille.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä edellä oleva keski-ikäinen nainen poistuu ja automaatti on hänen. Nyt hän kaivaa povitaskustaan mustan nahkalompakon, ensimmäisestä korttipaikasta hän ottaa hyppysiinsä harmaan pankkikortin. Lompakon muovitasku, jonka takana on ajokortti, on halki. Myös muutamat lompakon saumat irvistävät mutta se ei nyt haittaa, pääasia on saada siruton kortti keltaiseen aukkoon. Kädet tärisevät eikä kortti tunnu millään löytävän tietään kapeaan rakoon. Kun hän vihdoin kortin sinne saa, hän survoo sitä liian lujaa ja kortti jo taipuu kunnes aukko imaisee kortin sisäänsä. Toisessa tilanteessa, hän olisi vitsaillut jotain tyyliin ”eihän se osu kun ei ole karvoja ympärillä” mutta nyt tuollainen ei käynyt mielessä.

Tunnusluvun näppäily sentään sujuu jo jouhevammin ja valikko avautuu eteen. Siellä sormi hakeutuu kuin itsestään nuolen osoittamaan kohtaan 20€, se perinteinen ”kuukausiraha”, johon hän on ollut oikeutettu vuosien ajan. Viime hetkellä sormi pysähtyy ja suurta ylpeyttä, itsenäisyyttä tuntien sormi siirtyy 90€ kohdalle painaen sitä. Ja lisää ylpeyden huumaa nousee päähän kun sormi painaa nuolta, joka suoltaa saldon kuitille. Aiemmin ei näin saanut tehdä koska saldon ottaminen kuitille oli maksullista.
Kortti aukosta takaisin lompakkoon, hetken kuluttua näytön alle putkahti kolme seteliä, jotka mies ottaa hyppysiinsä, samalla ulos tunkeutuu vielä kuittikin. Nuo kolme, sileää, kaunista seteliä puristuvat hiljalleen kouraan samalla kun mies lukee, melkeinpä tavaa kuittia. Tililtäoton jälkeen käyttövaraa on juuri yli 2000€, ja tuo kaikki, koko summa, on nyt yksin miehen. Ensimmäistä kertaa vuosiin, vuosikymmeneen koko tili on yksin hänen. Kuittia pitelevä käsi alkaa hieman täristä ja mies havahtuu korvan juuressa kuuluvaan ääneen, josta muotoutuu sanoja, sanoja, jotka tunkevat läpi sumean tajunnan: ”Joko sä oot valmis, täällä ois jonoa?”
Mies havahtuu, vilkaisee olan yli ja katsoo nuorta miestä, jonka musta pipo on survottu syvälle päähän kuin jossain napajäätiköllä. Korvakorut heiluen nuori mies toistaa: ”Hei, haloo, joko sä oot valmis?” Neljä enemmän tai vähemmän uteliasta kasvoa nuoren miehen takana tuijottaa häntä. Mies punastuu, hämmentyy, murahtaa jotain, ehkä kenties ”anteeksi” ja astuu sivuun, puristaen yhä seteleitä toisessa kourassaan ja kuittia toisessa.
Astuttuaan sivuun, mies laittaa ruttuiset setelit lompakkoon, häntä hieman hävettää kun tuli rutistettua sievät sileät setelit, samalla hän hämmästyy kun huomaa 50€ setelin olevan kooltaan isompi kuin 20€ setelin. Kuitin hän pitää, katselee yhä saldoa ja muistot tulvahtavat hänen mieleensä yhtenä sekamelskaisena ryöppynä.

Yli kymmenen vuotta sitten perhe-elämä kukoisti ja vaimon kanssa tuli päätettyä, että rakennetaan ihan oma talo. Juuri rakennusprojektin alkuvaiheessa mies joutui yllättäen työttömäksi mutta ennenkuin hän edes ehti ilmoittautua kortistoon, hän saikin uuden työpaikan. Uusi työ oli vaativa ja perehtyminen vei aikansa, illat kuluivat rakennuksen parissa ja jotta mieheen kohdistuva paine edes jotenkin helpottaisi, alkoi vaimo hoitaa perheen raha-asiat, lasten- ja kodinhoidon ohella. Aikanaan talo valmistui, vaimokin joutui työttömäksi, joten hänellä oli nyt sitten aikaa. Raha-asiat jäivät vaimon harteille, kummankin tulot vaimo käytti parhaaksi katsomallaan tavalla, laskuihin ja ruokaan. Vuosien vieriessä taloudellinen tilanne parani mutta vaimo oli ottanut yhä tiukemman linjan talouden suhteen, piti säästää. Jos mies käytti omaa tiliään, korttiaan, vaimo tivasi, mihin rahaa oli kulunut, kaikki kuitit piti vaimolle näyttää ja joka kerta kuului: ”Nyt ei kaikkia laskuja voitaisikaan maksaa”. Jossain vaiheessa sovittiin, sangen yksipuolisesti, että mies nostaisi kerran kuussa, tilipäivänään 20€, ja sillä piti kuukausi pärjätä.
Vaimon vaihtaessa parin vuoden välein uuden auton ja hankkiessa muutenkin itselleen ja lapsilleen kaikkea kivaa, mies alkoi miettiä, onkohan kaikki nyt ihan tasapuolista. Miehen auto oli aina käytetty, useasti vielä vanhempien ostama eikä oikein uusiin vaatteisiinkaan tuntunut rahaa olevan muutoin kuin alennusmyyntien aikoihin. Kysyessään asiaa puolisoltaan, vaimo vastasi, että ylimääräistä rahaa ei ole, lapset tarvii sitä ja tätä sekä ruokaankin menee yllättävän paljon rahaa. Kuitenkin seuraavalla viikolla vaimolle saattoi ilmestyä uudet Palmrothin kengät.
Mies tunsi itsensä sangen ”munattomaksi” voimakastahtoisen naisen edessä. Joskus kun asiasta riideltiin niin vaimon viimeinen veto oli aina avioero ja sen myötä toteamus, että lapsia et sitten turhan usein näe.

Vuosien kuluttua avioliitto kuitenkin kariutui, talo oli rakennettu yhteisin varoin haja-asutusalueella olevalle vaimon perintötontille. Niinpä koko talo jäi tontin omistajalle, eli vaimolle. Maakaaren mukaan kun haja-asutusalueella tontilla olevat rakennukset ovat tontin omistajan omistuksessa, olipa rakennukset rakentanut kuka hyvänsä. Mies sai mukaansa vaatimattoman irtaimen omaisuutensa muuttaessaan kunnan vuokra-asuntoon. Yllättäen mies huomasi vieraan auton ilmestyneen entisen kotinsa pihalle heti samaisena iltana kun hän oli lähtenyt. Tarkastus ARK:sta ja asia oli selvä, vaimolla oli uusi suhde, ollut jo ties kuinka kauan. Mies tunsi itsensä petetyksi, huijatuksi siis suorastaan kusetetuksi ja mikä ehkä kaikkein pahinta, hänet oli vielä nolattu, aisankannattaja hän oli. Enää puuttui vain köysi.
Mies havahtui tuohon tunteeseen, hän huomasi tuijottavansa yhä pankkiautomaatin kuittia vaikkei nähnytkään sitä. Kylmät väristykset kulkivat läpi ja mies nosti katseensa. Yhä hän muisti tuon tunteen, viiltävän kylmän tunteen kun ainoa ratkaisu tuntui olevan köysi, pussi päähän ja narunjatkoksi, siinä oli tulevaisuus koska menneisyys oli niissä muutamassa kassissa, jotka olivat auton peräkontissa.

Ajantaju oli hetkeksi kadonnut, ei mitään käsitystä kauanko hän oli tässä seisonut, mies laittoi lompakon povitaskuun ja työnsi kuitin housujen taskuun nostaen samalla katseensa ylös. Vielä piti kerran kuitista tarkastaa, että saldo todella oli yli 2000€, ja kaikki tuo oli nyt hänen, yksin hänen, ensimmäistä kertaa vuosiin. Menisi siitä toki vuokra, sähkö, vesi, lainanlyhennys yms. mutta kuitenkin hän oli se, joka rahojen kohtalosta vastedes päättäisi, yksin hän.

Miehen huulille nousi hymy, pieni, kenties ivallinenkin hymy ja hän käveli Letkun eli Otto Karhin puiston kioskille. Taivaalta tihkutti vettä, lämpöasteita oli ehkä 6 tai 8, ja mies osti jäätelön, suklaatuutin, ensimmäisen vuosiin. Miten hyvältä jäätelö maistuikaan, eikä vähiten sen takia, että hän sai itse päättää sen ostamisesta, ihan itse. Hän sai sen itse ostaa eikä kenellekään tarvinnut kuittia esittää eikä selittää mihin 1,35€ oli kulutettu. Ohikulkijoista joku saattoi ihmetellä, kuinka mies saattoi syödä jäätelöä näin kylmällä ilmalla ja vesisateessa mutta kukaan ei huomannut, että samalla mies itki, itki ilosta ja onnesta kyynelten valuessa norona pitkin poskia.

Tuo tarinan mies olen minä.

Lähettänyt: tarpeeton ihminen    0 Kommentteja    (Lähetä komentti)

Trackbackit (0) Pysyvä linkki

Ei lunta maassa mutta silti pirteänä...


17.11.2009 13:14

[  Mieliala: Happy ]
Lumikin häipyi maasta ja sää on sangen syksyinen vaikka eletään jo marraskuuta. Sain Luottokunnan kanssa sovittua Visa-laskunkin, kalliiksi tuli sopimus mutta minkäs sille teet, maksettavahan se on. Täytyy vaan monesta muusta asiasta tinkiä ja kiristää vyötä, vuoden päästä on jo helpompaa eli siihen asti roikun ”löyhässä hirressä” Evil or Very Mad

Yhtään yön yli reissua ei ole nyt tullut tehtyä. Säät ei ole olleet oikein suostuisia:oops: (älä valehtele). Niin, laiskuus kai, vetämättömyys, peruslaiska, masennus iskee välillä. On toki ollut ja tullut ilonhetkiäkin, yksi suurimmista tuli kun minuun otti yhteyttä eräs ihminen, jonka kanssa on todella kiva vaihtaa mielipiteitä. Koen toisaalta olevani etuoikeutettu kun saan sähköpostin välityksellä keskustella asioista, jotka yllätyksekseni eivät olekaan vain ja ainoastaan minun murheitani, vaan muillakin on ollut ihan samoja murheita. Minä ”terapoidun”, en saa terapiaa vaan ”olen tullut etäterapoituneeksi”.
Kiitokset eräälle tärkeälle ihmiselle. Välittäkää tekin toisistanne.

Ihan mökkihöperö en sentään ole. Käyn kaupungilla lähes päivittäin ja lauantaina oli seuran hirvipeijaisetkin. Kävin siellä syömässä ja jutustelemassa tuttujen kanssa.

Exäkin sai talvirenkaansa autoonsa. Minä jopa vaihdoin ne alle. Cool
Palkaksi on luvattu joulupäivä ja Tapaninpäivä lasten kanssa, ans kattoo sitte. Epäilen tulleeni kusetetuksi, jo tälleen etäisesti Mr. Green Mutta kun olen niin peruskiltti luonteeltani etten oikein tahdo osata kiristää tai vedättää, niin jos exä saa nautinnon siitäkin kun pissii silmääni, niin olkoon sitten. Ehkäpä joskus opin, tai sitten en.
Ehkä otin tai sitten en. Näin kai muuan suomalainen suuruus on sanonut.
Olen iloisesti yllättynyt, että korkkini on pysynyt tallessa Wink
Ei siis kiinni mutta itse olen pystynyt ja kyennyt määräämään, missä korkki kulloinkin on. Siis hallitsen juomiseni. Mitenkähän tuo lienee kun minua on kehoitettu jo vaihtamaan nimimerkkiä. Itse en ehkä ihan vielä ole siihen valmis, kaiken kokemani jälkeen olo on kuitenkin.....epävarma.

Nyt sitten tyttö muutti viime viikonloppuna toistaiseksi luokseni, ei oikein tule juttuun exän uuden miehen kanssa. Voi kun osaisin toimia oikein, että en turhaan moittisi exän uutta ja osaisin tehdä tytön olon hyväksi. Olen kuin tulisilla hiilillä, varpaillani kokoajan, kuulostelen tytön mielialaa yms. Ei tytön muutto pysyvää ole, sen tiedän jo mutta onpahan luonani jonkun aikaa. Saa hänkin nyt rauhoittua ja keskittyä lukioonsa eikä tarvitse ”säätää” kokoaikaa, voi olla oma itsensä. Itse hän sitä halusi ja vaikuttaa toistaiseksi tyytyväiseltä.

Naapuri kertoili, että kylällä pojat olivat nähneet suden. Täytyy yrittää viikonloppuna jäljittää sitä. Lunta tosin ei ole yhtään, ei siis pätkääkään mutta jos yöpakkasten mukana tulisi kuuraa. Paikka on tarkoin selvillä, sen verran lähellä kylää, että hirvimiehetkään ei ihan siinä liiku, joten sen puoleen sudella olisi mahdollisuus pysyä paikoillaan. Todennäköisempää kuitenkin on että susi on jo mennyt menojaan. Kyllä sitä kuitenkin voisi ja kannattaisi käydä katsomassa. En ole kuvannutkaan pitkään aikaan. Siis lauantaina suden perään...

Lähettänyt: tarpeeton ihminen    1 Kommentteja    (Lähetä komentti)

Trackbackit (0) Pysyvä linkki

Lumi maassa, mieli pirteä.


13.10.2009 12:56

[  Mieliala: Happy ]
Onpas tässä taas aikaa vierähtänyt sitten viime päivityksen.
Täytyy todeta, että pullon korkki on onneksi pysynyt aika hyvin kiinni, mitä nyt välillä vähän (ihan pikkuisen) mutta ei haitaksi asti. Eli siis hallinnassa on.

Luonto on vetänyt puoleensa minua kovasti, erityisesti nyt kun tuli hieman lunta, maisema sai ihan erilaiset puitteet. Kameran kanssa olen liikkunut lyhyitä retkiä kuvaten kaikenlaista, olin hirviporukankin mukana, kameran kanssa. Yöreissuja ei ole ollut. Vaikka kyllä se luonto välillä sen tikanpojan sinne puunkoloon vetämään...mutta siis ei minkäänlaisia yöreissuja.

Lapsiakin olen päässyt lyhesti tapaamaan, eivät hekään yötä luonani ole olleet mutta tavannut olen kuitenkin. Kuulinpahan tytöltä kuinka exä oli itsekseen taivastellut, että missä hel...ssä ne talvirenkaat on ?? Sain kuin sainkin pidettyä naaman peruslukemilla. Täytyy heti alkaa miettiä, mihin hintaan noita renkaita exälle kauppaisi. Olisiko viikonloppu lasten kanssa sopiva hinta....vaiko pidennetty viikonloppu, on ne sentään isot tila-auton renkaat aluvanteineen.

Kävin muutamana iltana läpi tavaramäärää, jonka yhteisestä kodistamme olen pois raahannut ja löysin hyväkuntoiset lumikengät ja sellaiset hiihtomonoihin tarkoitetut retkiluistimet, jeees!! Lumikengät muistin mutta en tiennyt missä ne on, luulin exän polttaneen nekin, kuten pari paitaani (flanellipaitaa), toisen armeijamallisen maihinnousukengän ja teknisen kerraston. Kostoksi sytytin saunanpesän pikkuhousun suojilla Wink
Mutta asiaan, siis nuo retkiluistimet, niitä en muistanutkaan. Nyt jo odotan talvea, että pääsen kokeilemaan Oulunlahden jäälle, sinne aurataan joka talvi retkiluistelijoita ajatellen rata. Herkuttelen ajatuksella, reppu selkään, jäälle ja vielä tulet jonnekin...ihan kiva, kun tulee talvi.

Sitten välillä mieli synkkenee. Velkojat. Hitto kun tuo exä meni tekemään Visalla niin paskamoisen tempun. Tämä palkka ei niin ruhtinaallinen ole, että siitä kestäisi kovin paljoa kuukaudessa Visaa lyhentää, hitaasti se tapahtuu, Luottokunnan mielestä liian hitaasti. Pankistakaan ei helposti kulutusluottoa saa, varsinkaan kun ei ole takuita. Se tästä vielä puuttuu, että joutuu ulosottoon. Meneeköhän vuokra-asuntokin alta, ehkä ei mutta mahdollisuutta vuokra-asunnon vaihtoon ei varmaan ole jos luottotiedot menee. Tämä nykyinen vuokra-asunto tuli hankittua äärimmäisessä kiireessä, on pienehkö, vanha, hieman kaipaisi remonttia eikä ole edes omaa saunaa. Jos myisi ihan rahalla eteenpäin nuo talvirenkaat. Ei taida kannattaa, saisin vain muutaman satkun. Parempi hieroa kauppaa exän kanssa. Jos tekisi hyvät vaihtokaupat exän kanssa ja nyppisi piruusissaan niistä nastat pois, onhan ne siltikin talvirenkaat. Ai niin, turvallisuus, huono idea, varsinkin kun exällä on useasti lapset kyydissä, siis ei.
No, taikinoidaan näin eteenpäin ja ensi viikonloppuna lähden sukuloimaan Tampereelle, ihan vaan huvikseni.

Lähettänyt: tarpeeton ihminen    1 Kommentteja    (Lähetä komentti)

Trackbackit (0) Pysyvä linkki

Risukasan keskellä


25.09.2009 10:04

[  Mieliala: Neutral ]
Terve taas,

viikko alkaa olla pulkassa ja elämä näyttää jo joskus niitä parempia puoliaankin.
Pullo on pysynyt kiinni, lukuunottamatta saunakaljoja mutta niitähän ei ole ennenkään laskettu. Viinipullo ja viski on tuolla kaapissa, korkkaamatta,
Exä soittelee muutaman kerran viikon aikana, lähinnä vittuillakseen. Tällä viikolla päällimmäsinä aiheina olivat minun suunnaton köyhyys ja sysimusta kelvottomuus isähahmona.
Köyhyys lähti lähinnä siitä kun keskimmäinen tyttö olisi halunnut uuden ratsastuskortin, hän kun käy aika säännöllisesti ratsastamassa. Kymmenen kerran kortti maksaisi ”vain” 225e, ja minä kun olin niin ilkeä, että en suostunut sitä maksamaan. Exän mielestä ei riitä, että maksan elatusmaksut, minun pitäisi myös maksaa lasten harrastuksia, minä kun asun nyt yksin niin tuota rahaa minulla jää.
Muistutin rakasta exääni siitä kun hän vingutti minun Visaa noin 6000e arvosta. Hän kuittasi sen sanomalla: ”Olihan minulla oikeus käyttää sinun korttiasi ja oli muuten aika pikkumaista kun lopetit sen, millä minä nyt ostan talvikengät ?” Meinasin sanoa, että millä aiot ostaa autoosi uudet talvirenkaat mutta säästänpä sen myöhempään ajankohtaan. Eli taas sai isä lapsen vihat niskaansa kun ei ostanut ratsastuskorttia. Ja kuuden tonnin Visa-lasku pikkumaista! Voi vee, noita naisia !!
Tällä viikolla on ollut useita sumuisia aamuja ja on ollut tosi kivaa ottaa kuvia. Jos joskus saisi itsestään sen verran irti, että laittaisi niitä näytille. Tämä aamu oli hieno kun sumu leijui puiden latvojen tasalla ja näin metsän reunassa hirven vasansa kera. Liikkuivat vain niin nopeasti, että en oikein ehtinyt valotusta säätää kohdalleen mutta verkkokalvolle kuvajainen jäi loppuiäksi.
Nyt taitaa tulla sellainen viikonloppu, että en lähde mihinkään, olen kotona. Haluan toisaalta ihan katsoa, onko minusta pitämään korkki kiinni. Toinen syy on huomenna, lauantaina olevat Tyrnävän pottumarkkinat, sinne on päästävä, joka vuosi sinne on päästävä. Lauantai-ilta sitten pelottaa, että korkki narahtaa. En kuitenkaan aio tehdä mitään suunnitelmaa, jolla koettaisin pelastaa lauantai-illan, katsellaan mitä tulee. Olen tutkaillut itseäni, josko olisi jonkinlainen haku päällä mutta tuloksetta, erosta vielä niin vähän aikaa, että ei oikein innosta. Katsellaan nyt ihan avoimin mielin, mitä viikonloppu tuo tullessaan. Hyvää viikonloppua kaikille !!

Lähettänyt: tarpeeton ihminen    2 Kommentteja    (Lähetä komentti)

Trackbackit (0) Pysyvä linkki


Blogin omistaja: tarpeeton ihminen
Sisäpiiri: (Ei mitään)
Blog: Katso kaikki päiväkirjamerkinnät
Ystävät
Siirry: Takaisin/Eteenpäin

Kalenteri

 «   <   »   >  Lokakuu 2017
1 2 3 4 5 6 7
8 9 10 11 12 13 14
15 16 17 18 19 20 21
22 23 24 25 26 27 28
29 30 31

Alku

Tästä se pitäisi aloittaa mutta miten.....

Ota yhteyttä tarpeeton ihminen

Email
Send Email
Yksityisviesti
Lähetä yksityinen viesti
MSN Messenger


Yahoo Messenger

AIM Osoite

ICQ Numero

Lisätietoja: tarpeeton ihminen

Liittynyt
28.07.2009 12:38

Paikkakunta

Ammatti

Harrastukset

Blog

Blogi perustettu
28.07.2009 12:47
Päiväkirjamerkintöjä yhteensä
19
Blogin ikä
3007 päivää
Vastauksia yhteensä
23
Vierailuja
63246

RSS

RSS