0 [ Pysyvä linkki ]

Vaikka olen asunut lähes koko elämäni pääkaupunkiseudulla, niin meni pitkään, ennen kuin kävin ensimmäisen kerran Nuuksiossa. Viime vuosina alueesta on tullut hyvin tärkeä paikka ja olen huomannut näkeväni sen myös eri silmin. En suurena erämaana, vaan henkireikänä ja mahdollisuutena päästä hienoon metsämaisemaan helposti.

Syysviikonloppuna parkkipaikat ja polut saattavat hirvittää auto- ja ihmismäärällään. Jos pääsee paikalle arkisin tai talvella, niin tilanne on kuitenkin aivan toinen. Olen ollut Nuuksiossa pari kertaa uudenvuodenaattona ja silloin en muistaakseni nähnyt siellä yhtään ihmistä. Samat, hienot paikat sekä harmoninen rauha kyllä olivat paikalla.

Yksinäisiä hetkiä on elämässäni riittänyt paljon yli tilausmäärän, joten näen mielelläni vastaantulevia retkeilijöitä.. Ja tervehdin jokaista. Jos kansallispuistoissa ei kävisi ihmisiä, niin kansallispuistoja ei varmaan kovin kauan olisi.

Olen liikkunut Nuuksiossa pääosin merkatuilla reiteillä, tietysti välillä poluilta sinne tänne poiketen. Haukkalammen parkkipaikalta lähtevät reitit kulkevat kauniissa maisemassa, vanhaa metsää ja puroja riittää. Käpylintujen kilkattavat parvet, energiset tiaiset, ahkerat tikat ja aina kiehtovat ”korpinkellot” kuuluvat Nuuksion rikkaaseen äänimaisemaan.

Olen ollut Nuuksion poluilla monenlaisten tunteiden pitäessä valtakauttaan sisälläni. Lähes aina sieltä on löytynyt ainakin hetkellinen rauha sekä tunne siitä, että täällä riittää sellaisena kuin on. Sen lampien äärellä olen pohtinut ihmissuhteiden koukeroita ja katsellut kaakkurin vastustamatonta silhuettia, sen purojen äärellä olen kuvannut poski kiveä vasten ja sen poluilla ovat kainalosauvani uponneet liejuun polven kuntoa testatessani. Tuota ei sitten kerrota ortopedille:)

Kiitos, Nuuksio. Nähdään taas!

0 [ Pysyvä linkki ]

Ensimmäiset muistikuvani ottamistani valokuvista eivät liity kuviin, vaan kameraan. Oikeastaan siitä on mielessä vain laukaisupainike, joka oli räikeän oranssinvärinen. Nyt tuossa vieressäni on kuvaustarvikkeita varten musta reppu. Siis reppu, jossa kuljetin vuosikaudet vaatteita ja eväitä kamerasta edes haaveilematta. Miten tähän on tultu?

Pärjäsin pitkään pelkällä pokkarikameralla järjestelmäkameroihin edes perehtymättä. Otin retkilläni maisemakuvia ja joitain tunnelmapaloja muistoksi. Joskus harvoin, kun joutsenparvi meni vierestä ohi tai hirvi jäi pellonreunaan katselemaan tulijaa, mietin että saisipa hyvän kuvan.

Vuosituhannen alussa kävin aktiivisesti linturetkillä. Pari retkikumppania kuvasi aktiivisesti ja melkeinpä hurahtivat siihen. Oikeastaan ”tiemme erosivat”, koska he tuntuivat käyttävän kaiken retkeilyajan vain kuvaamiseen. No, he ovatkin nyt niittäneet mainetta kisamenestystä myöten. Minulla tuli vaihe, jolloin retkeilytyyppi muuttui ja käytin siihen vähemmän aikaa. Rauhallinen vaellus- ja metsäretkeily sai kuitenkin enemmän sijaa.

Helmikuussa 2005 ostin digipokkarin ilman sen suurempia suunnitelmia. Kuvasin aluksi melko satunnaisesti. Pikkuhiljaa huomasin katsovani maisemaa ja maastossa eteen tulevia tilanteita yhä enemmän myös siihen tapaan, että millaisen kuvan tuosta saisi. Kameralla sai hyvissä valoissa laadukkaita kuvia ja se innosti. Alusta alkaen delete-näppäimellä oli kuitenkin matala käyttökynnys kuvia koneelle purkaessa.

Ale on alkanut -ilmoitus tuntuu olevan nykyään melkein jokapäiväinen otsikko. Sellaista ”herkkua” oli tarjolla myös joulun 2007 jälkeen, kun meikäläinen astui kauppaan sisään ja tuli sieltä järjestelmäkamera, perusmalli, kassissa ulos. Taivas ei siitä auennut, vaan aluksi tuntui, että pokkarilla sai edelleen helpommin parempia kuvia.

Uusi aikakausi alkoi vasta reilun vuoden päästä, kun hankin kameraan 300-millisen objektiivin. Sen jälkeen kuvien taso parani, kohdevalikoima laajeni ja innostus kasvoi. Suosittelen ehdottomasti perusrunkoa ja kalliimpaa objektiivia kuin päinvastoin. Perusjärkkärillä oppii kuvaamaan ja ennen kaikkea kannattaa perehtyä kameraan. Kuvauskurssin parhaat opit minulle olivat, kameran säätöjen sekä taustan merkityksen aukeneminen.

Tänä vuonna hankin pari objektiivia lisää ja vähän muutakin tilpehööriä. Kuvien määrä on kasvanut hurjasti ja tämän vuoden kansiossa on sadoittain kuvia, vaikka yritän olla kriittinen, mitä säästän ja mitä en.

Järjestelmäkamera on ollut kahdella Lapin vaelluksella mukana. Yllättävän hyvin se kulki omassa laukussaan rinkan päällä. Siinä vaiheessa kun tunturikihu istui koskikivellä kaikessa rauhassa, kameran lisäpaino haihtui käsivarren erämaahan.

Ai niin, kuviani löytyy mm. täältä: http://kuvablogi.com/blog/12431/.

0 [ Pysyvä linkki ]

Varmaan jokainen vaellusta ja retkeilyä harrastava on joskus pysähtynyt miettimään, että mitkä asiat vetävät maastoon kulkemaan? En minä, eikä Muumipeikkokaan voi olla aivan varma, mikä saa Nuuskamuikkusen aina lähtemään tai miksi joku Vaellusnetin kirjoittajista löytyy vapaa-aikanaan reppu selästä metsästä tai tunturista. Niinpä pohdinkin asiaa omasta näkökulmastani.

Oikeastaan harrastus on väärä sana, sillä retkeilystä on tullut elämäntapa. Sitä käyttääkö asiasta nimeä vaellus tai retkeily on kai lähinnä reissun pituudesta ja luonteesta kiinni, mutta termi ei ole tässä oleellista. Olen liikkunut luonnossa pienestä pitäen. Nyt, 35-vuotiaana on helppo huomata, että syissä ja suhtautumisessa on tapahtunut muutoksia.

Luonnon, etenkin lintujen tutkiminen on ollut minulle pienestä pitäen tärkeää. Lapissa näkee erilaista luontoa kuin Etelä-Suomen merenlahdilla tai sisämaan järvillä. Silti en ole koskaan lähtenyt pohjoiseen esimerkiksi pelkästään linturetkelle, vaan enemmän katsonut mitä matkan varrella sattuu näkemään. Sinirinnan laulu tai kapustarinnan kaihoisa vihellys toimivat pohjoisessa soundtrackina, ei siihen suuria harvinaisuuksia tarvita. Toki Haltilla elokuussa 2005 läheltä nähty tunturihaukka säväytti. Tunturisopulia tai suurpetoja en ole nähnyt koskaan.

Viime syksyn valokuvauskurssilla juttelin yhden kurssilaisen kanssa Lapista. Hän kertoi tutkimuksesta, jonka mukaan ihmiselle tekee hyvää katsoa välillä kauas, avaraa maisemaa. Siis ihan fyysisesti. Ajattelin heti, että tuo osui kohdalleen. Sitä käyttää niin paljon aikaa pienissä huoneissa tai näytön äärellä, että tekee sekä mielelle että kropalle hyvää tuijottaa välillä taivaanrantaan.

Entä asioiden pakeneminen tai nollaaminen? Rankat ihmissuhdekokemukset koettelevat ja työmaailmassa joutuu välillä paineiden alle, mutta en ole niitä mitenkään kokenut pakenevani. Kyllähän kunnon retki rauhoittaa ja tarjoaa oman reseptivapaan lääkkeensä, mutta ei se ongelmia poista. Kyllä ne ajatukset seuraavat mukana korpikuusen allekin.

Siirrytäänpä matkakumppaneihin. Lapissa olen ollut aina seurassa, pidemmät vaellukset yleensä työkavereiden kanssa. Sen sijaan lähiretkeily tapahtuu pitkälti yksin. Viime aikoina olen huomannut yhä enenevässä määrin kaipaavani seuraa. Ehkäpä silmäni ovat avautuneet katsomaan retkeilyä, luontoa ja maailmanmenoa muutenkin yhä laajemmin. Siihen kuuluu myös halu keskustella siitä ja jakaa asioita.

Äskeisen kappaleen lopussa taisikin tulla taikasanat. Jos kuuntelen sisimpääni, katson menneitä retkiä ja mietin toiveita tulevista, niin kyllä sieltä se yksi asia nousee ylitse muiden. Että saa jakaa asioita. Luontoelämykset tai tietynlainen kulkemisen riemu antavat parhaimmillaan todella paljon, mutta vielä enemmän, jos on samalla aaltopituudella oleva kumppani. Hän ei välttämättä näe samoja yksityiskohtia, mutta ymmärtää ja tuntee.

Suoraa vastausta otsikon kysymykseen ei löytynyt, eikä ollut tarkoituskaan. Ja kuten monesti maastossakin, myös tämä kirjoitus lähti lopussa hieman polun ulkopuolelle.