tarpeettoman ihmisen blogi

Eräs juttu...

17.09.2010 10:45

[  Mieliala: Neutral ]

Tämä on tarina loppukesältä 2009 eräästä hieman yksinkertaisesta miehestä. Ylemmästä korkeakoulututkinnosta huolimatta (tai ehkä sen johdosta) mies voitanee luokitella kuitenkin yksinkertaiseksi puutteellisten parisuhdetaitojen vuoksi. Sisarusten puutteen vuoksi hän ei kykene riitelemään vaan ennemminkin ilmaisee itsensä kiukuttelemalla, murjottamalla ja rikkomalla esineitä, on hän lyönyt oman kätensä ja päänsäkin haavoille kiukutellessaan, selkeää myöhäispuberteettia. Hän on hyväuskoinen ja luottavainen, luonteenpiirteet, jotka on helppo havaita ja joiden vuoksi häntä on helppo ”vedättää”, huijata. Kuitenkin hän on rauhallinen, hyväntahtoinen ja lapsirakas. Aina välillä elämä potkii rajusti päähän, lähinnä ex-puolison toimesta, hän vaipuu synkkyyteen hautoen mielessään niitä kaikkein synkimpiä oman elämänsä lopetuksen vaihtoehtoja. Toistaiseksi se viimeinen vaihtoehto on vielä jäänyt käyttämättä, eikä vähiten niiden muutaman ihmisen vuoksi, jotka vielä jaksavat miestä kannustaa, jotka vielä muistuttavat, että jo lasten vuoksi kannattaa elää ja ”vielä se aurinko sinne sinunkin risukasasi pohjalle paistaa”.

Tositarina menee näin:
Mies kävelee kiireisin, melkeinpä hosuvin mutta kuitenkin määrätietoisin askelin pitkin Kirkkokatua eli Rotuaaria suuntana Kirkkokadun ja Pakkahuoneenkadun kulmaus, ja siellä odottava pankkiautomaatti. Jo kaukaa hän katselee keltaisen merkin alle, näkyykö siellä ketään, onko siellä kenties jonoa. On kuitenkin kuukauden puoliväli, tilipäivä ja tämäkin päivä kääntynyt jo iltapäivän puolelle ja vielä kun kyseessä on kaupungin keskusta, olisi voinut odottaa, että automaatilla olisi jonoa. Lähestyessään automaattia, Ottoa, hän huomaa, että vain yksi on jonossa ennen häntä, mies asettuu kiltisti odottamaan vuoroaan.
Hermostuneesti mies pitelee kättään povellaan, lompakon päällä, kuin peläten sen yhtäkkiä häipyvän savuna ilmaan. Jalat eivät pysy paikoillaan, vaihtavat levottomasti asentoa kokoajan ja jostain sivullisesta olisi voinut vaikuttaa, että hän pikemminkin jonottaisi vessaan kuin pankkiautomaatille.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä edellä oleva keski-ikäinen nainen poistuu ja automaatti on hänen. Nyt hän kaivaa povitaskustaan mustan nahkalompakon, ensimmäisestä korttipaikasta hän ottaa hyppysiinsä harmaan pankkikortin. Lompakon muovitasku, jonka takana on ajokortti, on halki. Myös muutamat lompakon saumat irvistävät mutta se ei nyt haittaa, pääasia on saada siruton kortti keltaiseen aukkoon. Kädet tärisevät eikä kortti tunnu millään löytävän tietään kapeaan rakoon. Kun hän vihdoin kortin sinne saa, hän survoo sitä liian lujaa ja kortti jo taipuu kunnes aukko imaisee kortin sisäänsä. Toisessa tilanteessa, hän olisi vitsaillut jotain tyyliin ”eihän se osu kun ei ole karvoja ympärillä” mutta nyt tuollainen ei käynyt mielessä.

Tunnusluvun näppäily sentään sujuu jo jouhevammin ja valikko avautuu eteen. Siellä sormi hakeutuu kuin itsestään nuolen osoittamaan kohtaan 20€, se perinteinen ”kuukausiraha”, johon hän on ollut oikeutettu vuosien ajan. Viime hetkellä sormi pysähtyy ja suurta ylpeyttä, itsenäisyyttä tuntien sormi siirtyy 90€ kohdalle painaen sitä. Ja lisää ylpeyden huumaa nousee päähän kun sormi painaa nuolta, joka suoltaa saldon kuitille. Aiemmin ei näin saanut tehdä koska saldon ottaminen kuitille oli maksullista.
Kortti aukosta takaisin lompakkoon, hetken kuluttua näytön alle putkahti kolme seteliä, jotka mies ottaa hyppysiinsä, samalla ulos tunkeutuu vielä kuittikin. Nuo kolme, sileää, kaunista seteliä puristuvat hiljalleen kouraan samalla kun mies lukee, melkeinpä tavaa kuittia. Tililtäoton jälkeen käyttövaraa on juuri yli 2000€, ja tuo kaikki, koko summa, on nyt yksin miehen. Ensimmäistä kertaa vuosiin, vuosikymmeneen koko tili on yksin hänen. Kuittia pitelevä käsi alkaa hieman täristä ja mies havahtuu korvan juuressa kuuluvaan ääneen, josta muotoutuu sanoja, sanoja, jotka tunkevat läpi sumean tajunnan: ”Joko sä oot valmis, täällä ois jonoa?”
Mies havahtuu, vilkaisee olan yli ja katsoo nuorta miestä, jonka musta pipo on survottu syvälle päähän kuin jossain napajäätiköllä. Korvakorut heiluen nuori mies toistaa: ”Hei, haloo, joko sä oot valmis?” Neljä enemmän tai vähemmän uteliasta kasvoa nuoren miehen takana tuijottaa häntä. Mies punastuu, hämmentyy, murahtaa jotain, ehkä kenties ”anteeksi” ja astuu sivuun, puristaen yhä seteleitä toisessa kourassaan ja kuittia toisessa.
Astuttuaan sivuun, mies laittaa ruttuiset setelit lompakkoon, häntä hieman hävettää kun tuli rutistettua sievät sileät setelit, samalla hän hämmästyy kun huomaa 50€ setelin olevan kooltaan isompi kuin 20€ setelin. Kuitin hän pitää, katselee yhä saldoa ja muistot tulvahtavat hänen mieleensä yhtenä sekamelskaisena ryöppynä.

Yli kymmenen vuotta sitten perhe-elämä kukoisti ja vaimon kanssa tuli päätettyä, että rakennetaan ihan oma talo. Juuri rakennusprojektin alkuvaiheessa mies joutui yllättäen työttömäksi mutta ennenkuin hän edes ehti ilmoittautua kortistoon, hän saikin uuden työpaikan. Uusi työ oli vaativa ja perehtyminen vei aikansa, illat kuluivat rakennuksen parissa ja jotta mieheen kohdistuva paine edes jotenkin helpottaisi, alkoi vaimo hoitaa perheen raha-asiat, lasten- ja kodinhoidon ohella. Aikanaan talo valmistui, vaimokin joutui työttömäksi, joten hänellä oli nyt sitten aikaa. Raha-asiat jäivät vaimon harteille, kummankin tulot vaimo käytti parhaaksi katsomallaan tavalla, laskuihin ja ruokaan. Vuosien vieriessä taloudellinen tilanne parani mutta vaimo oli ottanut yhä tiukemman linjan talouden suhteen, piti säästää. Jos mies käytti omaa tiliään, korttiaan, vaimo tivasi, mihin rahaa oli kulunut, kaikki kuitit piti vaimolle näyttää ja joka kerta kuului: ”Nyt ei kaikkia laskuja voitaisikaan maksaa”. Jossain vaiheessa sovittiin, sangen yksipuolisesti, että mies nostaisi kerran kuussa, tilipäivänään 20€, ja sillä piti kuukausi pärjätä.
Vaimon vaihtaessa parin vuoden välein uuden auton ja hankkiessa muutenkin itselleen ja lapsilleen kaikkea kivaa, mies alkoi miettiä, onkohan kaikki nyt ihan tasapuolista. Miehen auto oli aina käytetty, useasti vielä vanhempien ostama eikä oikein uusiin vaatteisiinkaan tuntunut rahaa olevan muutoin kuin alennusmyyntien aikoihin. Kysyessään asiaa puolisoltaan, vaimo vastasi, että ylimääräistä rahaa ei ole, lapset tarvii sitä ja tätä sekä ruokaankin menee yllättävän paljon rahaa. Kuitenkin seuraavalla viikolla vaimolle saattoi ilmestyä uudet Palmrothin kengät.
Mies tunsi itsensä sangen ”munattomaksi” voimakastahtoisen naisen edessä. Joskus kun asiasta riideltiin niin vaimon viimeinen veto oli aina avioero ja sen myötä toteamus, että lapsia et sitten turhan usein näe.

Vuosien kuluttua avioliitto kuitenkin kariutui, talo oli rakennettu yhteisin varoin haja-asutusalueella olevalle vaimon perintötontille. Niinpä koko talo jäi tontin omistajalle, eli vaimolle. Maakaaren mukaan kun haja-asutusalueella tontilla olevat rakennukset ovat tontin omistajan omistuksessa, olipa rakennukset rakentanut kuka hyvänsä. Mies sai mukaansa vaatimattoman irtaimen omaisuutensa muuttaessaan kunnan vuokra-asuntoon. Yllättäen mies huomasi vieraan auton ilmestyneen entisen kotinsa pihalle heti samaisena iltana kun hän oli lähtenyt. Tarkastus ARK:sta ja asia oli selvä, vaimolla oli uusi suhde, ollut jo ties kuinka kauan. Mies tunsi itsensä petetyksi, huijatuksi siis suorastaan kusetetuksi ja mikä ehkä kaikkein pahinta, hänet oli vielä nolattu, aisankannattaja hän oli. Enää puuttui vain köysi.
Mies havahtui tuohon tunteeseen, hän huomasi tuijottavansa yhä pankkiautomaatin kuittia vaikkei nähnytkään sitä. Kylmät väristykset kulkivat läpi ja mies nosti katseensa. Yhä hän muisti tuon tunteen, viiltävän kylmän tunteen kun ainoa ratkaisu tuntui olevan köysi, pussi päähän ja narunjatkoksi, siinä oli tulevaisuus koska menneisyys oli niissä muutamassa kassissa, jotka olivat auton peräkontissa.

Ajantaju oli hetkeksi kadonnut, ei mitään käsitystä kauanko hän oli tässä seisonut, mies laittoi lompakon povitaskuun ja työnsi kuitin housujen taskuun nostaen samalla katseensa ylös. Vielä piti kerran kuitista tarkastaa, että saldo todella oli yli 2000€, ja kaikki tuo oli nyt hänen, yksin hänen, ensimmäistä kertaa vuosiin. Menisi siitä toki vuokra, sähkö, vesi, lainanlyhennys yms. mutta kuitenkin hän oli se, joka rahojen kohtalosta vastedes päättäisi, yksin hän.

Miehen huulille nousi hymy, pieni, kenties ivallinenkin hymy ja hän käveli Letkun eli Otto Karhin puiston kioskille. Taivaalta tihkutti vettä, lämpöasteita oli ehkä 6 tai 8, ja mies osti jäätelön, suklaatuutin, ensimmäisen vuosiin. Miten hyvältä jäätelö maistuikaan, eikä vähiten sen takia, että hän sai itse päättää sen ostamisesta, ihan itse. Hän sai sen itse ostaa eikä kenellekään tarvinnut kuittia esittää eikä selittää mihin 1,35€ oli kulutettu. Ohikulkijoista joku saattoi ihmetellä, kuinka mies saattoi syödä jäätelöä näin kylmällä ilmalla ja vesisateessa mutta kukaan ei huomannut, että samalla mies itki, itki ilosta ja onnesta kyynelten valuessa norona pitkin poskia.

Tuo tarinan mies olen minä.

Trackback URL-osoite tähän päiväkirjamerkintään on:

http://www.vaellusnet.com/turinat/trackback.php?e=1577

   

Kirjoittaja Viesti
Tähän päiväkirjamerkintääsi ei ole yhtään vastausta / kommmenttia.
Näytä edelliset viestit:   

Vaellusturinat II Foorumin päävalikko -> Blogit -> tarpeettoman ihmisen blogi -> Eräs juttu...