tarpeettoman ihmisen blogi

Ehkä elämä joskus selviää

15.03.2011 19:23

[  Mieliala: Happy ][ Working Tällä hetkellä: Working  ]

Eräästä toisesta tarinasta löysin alun, aiheen jota tässä mukailen omaan elämääni. Tarinani on pääosin ihan totta, tapahtunutta.
Samalla muistelen mennyttä, elän mennyttä, katselen nykyisyyttä, löydänkö tulevaisuutta.

Olin tehnyt pitkän nousun, nousun korkean vaaran laelle, vedenjakajalle. Tämä paikka oli paitsi leirini mutta myös minun vedenjakajani, elämäni vedenjakaja ja nyt oli kuin tilinpäätöksen aika. Tervaskantoon tein tulet, purin kantamukseni, pystytin vaatimattoman leirini. Ajatukseni askartelivat aivan muualla ja kuin automaatti, huomaamatta keittelin kahvit ja laitoin ruoan.
Nousu oli ollut raskas, repivä, raastava ja johtanut niin useasti harhaan. Nyt elämäni oli taitekohdassa. Tämän rauhallisuuden ja yksinäisyyden piti parantaman kaikki ne haavat ja arvet, jotka katkeruus ja syyllisyys olivat saaneet aikaan. Minun tuli kyetä ne jäsentelemään, erottelemaan ja oikeamielisyyden vaa´alla punnitsemaan. Tunteille ei saanut antaa valtaa, tunteiden oli nyt kuoltava, oli ikäänkuin tilinpäätöksenomaisesti sarakkeittain vastaavaa ja vastattavaa. Enää ei ollut odotuksia, ei toiveita ja pettymykset, katkeruudet suljin mielessäni yksi kerrallaan yhteen pakettiin, joka solmittiin kiinni tiukoin solmuin. Pakettia ei enää avattaisi, koskaan, sillä niistä olin maksanut enemmän kuin oli vaaditut lunnaat. En tuntenut kaipausta enkä vihaa kun vastaava kohtasi vastattavaa ja tilit tehtiin tasan. Vaan ei minulle mitään jäänytkään; ei mitään, millä uuden alottaisin, millä mitään rakentaisin saatikka että olisin tiennyt, mihin rakentaisin, ei minulla ollut mitään suuntaakaan, olin kuin eksyksissä. Katkeruudenkin olin niellyt kera kyyneleiden, niitäkään ei minulla enää ollut, eikä ollut oikeuttakaan. Laskin, mitä minulla oli ollut vain tajutakseni, kuinka paljon olin menettänyt. Se teki niin paljon, että sen taakan alta en voinut yltää korkealle ylös tarttumaan kiinni siihen ainoaan kykenevään auttajaani, toiset olisin vain vetänyt mukanani alas, syvyyteen.
Kohensin nuotiota, hämmensin tuhkaa, tuijotin hiipuvia liekkejä, tuntui kuin oma elämänikin olisi jättänyt jälkeensä vain tuhkaa, oliko näin, kuka ties?

Alhaalla vaaran kupeessa kulki hevonen kärryt perässään, mies kärrynpukilla istuen suitsia pidellen. Hevonen muistutti kovin meidän Jöröä, suomenhevosta, joka palveli meitä joskus 70-luvulla. Useasti sillä käytiin jopa kirkossa. Ajatukseni laskeutuivat tuohon menneeseen aikaan, ja jouluun. Joulu on anteeksiannon ja kiitoksen aikaa mutta miksei näin syksylläkin voisi kiittää. Anteeksi olin jo antanut, itselleni vihdoinkin, muille jo kauan aikaa sitten. Ei kukaan ollut minulle enää anteeksipyyntöä velkaa.
Mutta kiitos, tuo pieni, vaatimaton sana niin suurella merkityksellä. Yhtäkkiä ymmärsin, mistä kiittää. Kiitos, että saan istua täällä vaaranlaella nuotion ääressä, kiitos terveydestä, työstä, kiitos anteeksiannosta, nöyryydestä.
Ensin se tuli hiljaa, vaimeasti huulien välistä, sitten jo normaalilla äänellä kunnes lopulta, se tuli huutaen kimpoillen vaaran rinteissä edestakaisin:
- KIITOS !!

Mies hevosineen oli häipynyt näkyvistäni, vai oliko heitä sitten ollutkaan?
Nuotiosta lennähti kipinä, yksinäinen kirkas kipinä singahti korkealle häipyen vedenjakajan tuolle puolen, sinne minne olin menossa. Uskaltaisinko toivoa, uskaltaisinko odottaa, olisiko tuo ollut se valon pilkahdus vedenjakajani tuolla puolen vai kävikö se vain taas kadotakseen...

Trackback URL-osoite tähän päiväkirjamerkintään on:

http://www.vaellusnet.com/turinat/trackback.php?e=1623

   

Kirjoittaja Viesti
Tähän päiväkirjamerkintääsi ei ole yhtään vastausta / kommmenttia.
Näytä edelliset viestit:   

Vaellusturinat II Foorumin päävalikko -> Blogit -> tarpeettoman ihmisen blogi -> Ehkä elämä joskus selviää